Kun kirjoituksista on kulunut sen verran aikaa niin nyt on pakko myöntää, että on tatsi hukassa! Kysykää jos haluatte kuulla jotain erikoista, saattaa jopa olla että vastaan. Alkuvuosi on vedetty todella roiskasten läpi, tammikuu oli jo hyvää vauhtia käynnissä kun tajusin että lisenssihän pitää maksaa, uudet kisakengät hommattava (ydinjatkeessa oli muisto PM-bolemiikista), uudet bikinit pitäisi laittaa tilaukseen, kampaajalla en ole käynyt joten soittoa Umpulle.. Ei kuitenkaan käyny niin, että oon kunnossa muttei ole asua, kenkiä, värejä, tukkaa saatikka lisenssiä, nyt on meinaas alles klar tai vähintäänkin sinne päin. :)

Mitä treenirintamalle kuuluu, niin 20:n viikon aikana tahti on luonnollisesti kiristynyt koko ajan. Peruspuntin lisäksi teen 6 aamuaerobista, jotka nekin kävellen. Parin vuoden takaisesta on opittu ettei asfaltilla parane juosta, joten kun tuli aika nostaa kierroksia, otin käyttöön nilkkapainot ja nehän on pelittäny kuin unelma. 4 kg lisäpainoa per koipi ja sitä on hiessä, ei tietoakaan ’vammoista’ mitä juostessa oli ja kirsikkana kakun päällä; jalat on säästyny. Alkuun ajattelin, että tammikuun lopulla saattaa ehkä dieetti alkaa tuntua, mutta elettiin jo helmi-maaliskuun vaihdetta, kun otin tämän prepin pohjakosketuksen: 3 pvää meni nippa nappa elävien kirjoissa, jalka paino ku synti, ei mitään tuntumaa missään eikä varmaan minkään sortin aivotoimintaakaan. Otan päivittäin nopeat & terävät päiväunet ennen salia, mutta siinä vaiheessahan se menee munilleen, kun sammuu klo 18 illalla ja herää seuraavana aamuna klo 4.

Katso ja ihaile

Kerkesi oikeen irvikuva päähän että näissä oloissa ei kyllä edes päällä seisten mennä kuutta viikkoa. Kokeiltiin jotain mikä on aikaisemmin ollut minulta poissuljettu, eli valmennusjohdolta tuli käsky tankata. Tieto siitä, että seuraavana päivänä saisi lapata hiilaria koneeseen oikeen kunnolla niin siitäkös mieli virkistyi, kelpasi mennä Caribiaan poreammeeseen maha pystyssä miettimään että kuinka elämä on ihanaa.

Öljynvaihtoviikot kyllä toimi tähän saumaan! Viime viikonloppuna suuntasin taas Tampereelle ja kunto oli sillä mallilla että uutta juhlanpäivää olisi luvassa. Riisipuuroa kiskoessani oikein tunsin kuinka suonissa kohisee siihen malliin ettei meinaa lusikka pysyä kädessä. Olisitte nähneet ilmeen, kun illalla Minna ilmoitti että Suvikin vois vetää cheatmealin, eli kerrosateria ja 500 ml jäätelöä humahti kurkusta niin sukkelaan ettei oo ennen nähty, hyvä jos käärepaperit jäi. Kunto senkus siitä parani; enää ei oltu nesteinen ja paineeton vaan pikemminkin päinvastoin. Tuomio viikonlopulta oli että se on tuossa, eli uskallan luvata että mikäli mitään kauheuksia ei tapahdu, kuukauden päästä tulen olemaan aika hyvä. :)

Oonan ja Piian kanssa siinä nui

Nyt on helppo sanoa että kyllä on ollut kivutonta. Pahimmat tuskanhetket koin kun onnistuin tiputtamaan hyllyn suoraan nenään. Kamalaa joutua tyrmätyksi, haistoin veren ja olin varma että nysse murtu, mutta onneksi on näköjään sen verta kumista tekoa että todella vähäisillä kosmeettisilla haitoilla selvittiin. Kaikkeen ihminen ei kuitenkaan pysty ja tuolloin opin että musta ei koskaan tule nyrkkeilijää. Keskitytään siihen mitä itse osaa parhaiten, että voi jälkikäteen taputtaa itseään päähän että ’way to go’.

Hyvää kuuluu! Viime päivityksestä on aikaa syystä että blogini oli hakkeroitu(?) ja näin ollen tämä tuutta on ollut tukossa. Sikäli tehnyt ehkä kaikille gutaa että on voinut keskittyä tähdellisiin asioihin. :) Ongelma on fiksattu ja valmisteluista päässee taasen lukemaan, kuten äitini on jo ennättänyt monesti pyytää (note to self: soita kotiin useammin). Vuosi sitten kisasin viimeksi Arnold Amateurissa ja palautumisesta kärsi ehkä enemmän pää kuin kroppa. Ajattelin että jos sittenkin vielä 5 vkoa kärvistelisi ja kisaisi keväällä, mutta onneksi järki voitti ja ei se ei se kunto enää yhtään paremmaksi olisi mennyt, päinvastoin. Olen kuitenkin fiilispohjainen ihminen, jos kroppa ei toimi niin mieli on matalalla kuin matelijan mahanahka. Ja taas kun kerran kulkee, niin kulkee!

Arskoissa 2013

Mitä tässä on nyt sitten tapahtunut, niin sitähän riittää! Aloitin Fitness Classiciin valmistavan prepin 28.10. ja viikkoja taitaa tulla yhteensä 24. Kuulostaa ’pahalta’ mutta suhteellisen maltilla ollaan menty ja vanhasta kokemuksesta viisastuneena on mukavaa olla aina vähän etupellossa, kuin paniikissa miettiä tuleeko kuntoon (= ei tule). Tuolloin en vielä viitsinyt kisaamisesta paljoa huudella, sillä itsellekin tuli yllätyksenä miten kroppa lähtisi käyttäytymään, varsinkin kun hintaa oli aika reippaasti. Minna on aina ollut todella huono valehtelemaan, naamasta näkee heti mitä se ajattelee (pari kertaa saattanut mut todella kiusalliseen tilanteeseen :)) ja näin heti otsarypystä että saas nähä kuin käy. Mutta jos jotain haluaa ja niin päättää niin sen kyllä saa! Kaloreita ruokavaliossa oli suhteellisen reippaasti meikäläiselle, on ollut mitä leikata ja pienetkin muutokset näkyvät. Näin sen kuuluu mennäkin, 18 viikkoa takana ja rännit on laskettavissa kahden käden sormilla.

Helppo talvi

Vointi on ollut mitä mainioin ja pieni irtiotto on tehnyt todella hyvää. Parasta on ehkä se, että en enää vertaa itseäni ’missä vaiheessa olin viimeksi tässä kohtaa’ koska se sekoittaa pöntön lopullisesti. Nyt olin niin hyvissä lihoissa ja pääasiassa viihdyin vallan mainiosti itseni kanssa, että olen unohtanut. Minnalta tuli uusi voimapainotteinen ohjelma saatteella ”Nyt vaan kovia treenejä!!!!” ja eihän siinä muu auttanut kuin punttailla härkäsen lailla. Pakko myöntää että pari kertaa pohjakosketuksissa epäilin omia tekemisiäni, mutta suunnitelma treenien suhteen on pitänyt ja mikäs sen parempaa kuin nähdä itse omat aikaan saannoksensa. Niillä mennään mitä on annettu ja siihen kun ynnätään 100% efortti niin olo ei voi olla kuin hyvä, sillä tietää antaneensa kaikkensa. Siitä epäilijöille luut kurkkuun – suurimpana minä itse. “If you feel lost, disappointed, hesitant, or weak, return to yourself, to who you are, here and now and when you get there, you will discover yourself, like a lotus flower in full bloom, even in a muddy pond, beautiful and strong.”

©Jari Hindström