Mä oon aikaisemmin tänne kirjoittanut jotain meidän ensimmäisestä asunnosta ja sen rakennusvaiheista. Tuota hankkiessa tiedettiin, ettei se loppuelämän kämppä tule olemaan, mutta hyvä päästä oman syrjään kiinni. Ajatus tosiaan oli, että asuttaisiin siinä luokkaa kahdeksan vuotta ja viimeistään siinä vaiheessa kun lapset aloittaisi koulun, olisi hyvä olla jokin isompi asunto ja niin, ettei kouluja tarvitsisi alkaa vaihtamaan.

Tänä vuonna meillä on ollut se viisi vuotta koulun alkuun ja ollaan lähinnä syynätty tontteja ajatuksena jossain vaiheessa taas rakennuttaa, koska ei vaan löydy valmiilta markkinoilta mitään mikä meille kelpaisi. Harmi vaan, että tonttien (ja asuntojenkin) hinnat halutulla seudulla oli aivan poskettomia hintojen 2,5-kertaistuttua siitä mitä v. 2017 maksettiin ja rakentaminen tänä päivänä sekin poskettoman kallista, niin ei enempää ottanut tulta alleen. Meillä oli todella kiva kämppä, mutta yksinkertaisesti kävi vain pieneksi. Ei kuitenkaan haluttu muuttaa mihinkään väliaikaisratkaisuun eli vähemmän kivaan vaikkakin isompaan, sillä taas pitäisi osata valita jokin kohde ja seutu, joka mielellään nostaisi arvoaan ennen sitä kuuluisaa loppusijoituspaikkaan pääsyä. Myös varainsiirtovero on henkilökohtaisesti mulle sellainen mitä sylettää maksaa, niin mitä vähemmällä asuntokikkailulla pääsen, sen parempi.

Sitten Jaani löytää Oikotieltä sellaisen helmen, jota halusi mennä katsomaan. ”Ainiin, tänään oli se näyttö” – samana päivänä kuin lätkän MM-finaali, niin mietittiin jaksaako mennä kun sääkin on näin hyvä, mutta onneksi ei jätetty välistä! Ei nimittäin ikinä käy niin, että jossain asunnossa on kaikki kohdillaan ja oman maun mukaisia, ettei jokin seinän tai laminaatin sävy ärsytä, julkisivu tai mitä ikinä, vaan on täysin muuttovalmis. Asunnon pohja on täydellinen ja piti sisällään ne lisät, mitkä uuteen asuntoon ylipäätään haluttiin eli kodinhoitohuone uloskäynnillä, autotalli, kolmen makuuhuoneen lisäksi työtila/-huone ja sitä säilytystilaa. Oma rauha eli omakotitalo omalla tontilla ja asfaltoitu piha = mahdollisimman vähän hiekkaa ja nurmikkoa sisään. Täydellistä! Sijainti* oli alkuun itselleni vähän kysymysmerkki, mutta kun katselin hieman etäisyyksiä, niin matkani ytimeen piteni autolla ajallisesti viidellä minuutilla ja toimistolle pysyi samana. Ihan kuin tässä enää mihinkään edes liikkuisi.. Luulin siis tekeväni tässä myönnytyksen, mutta kun talossa olisi kaiken edellä mainitun lisäksi kahden auton talli, 120-neliöinen terassi sekä pieni himapuntti, plussat pesi miinuksen mennen tullen.

*) Kova paikka lähinnä mulle, kun asun ensi kertaa elämässäni Kehä 3:n ulkopuolella. 😅 Nippa nappa, mutta silti.

Markkina oli kuuma kuin hellan koukku ja kun meillä ollut mitään ostoaikeita eikä siksi mitään lainalupauksia etukäteen hankittuna, piti tätä alkaa vauhdilla edistämään. Googlattiin kaikki päiväkodit, koulut, harrastusmahdollisuudet, ajeltiin ympäri kyliä ja tutkittiin miltä täällä asuminen mahtaisi olla ja sitten jätettiinkin jo tarjousta. Pankkien kanssa piti rivakasti saada neuvotteluaikaa ja se olikin haastavaa, kun ilmeisesti kaikki muutkin oli asuntokaupoilla. Ja pankkien kilpailuttaminen kyllä kannattaa! Olin ollut (nykyisen entisen) kotipankkini asiakas selkeästi aivan liian kauan, vaatimattomasti koko elämäni, kun sain jo toistamiseen tänä vuonna asuntokauppoihin liittyen niin umpisurkeaa palvelua, että vuosisadan pohjat vedettiin. Joten raijasin velkasen, mutta maksukykyisen persaukseni muualle.

Ja niin siinä sitten kävi, että meidän viiden vuoden aikaikkuna muuttui viideksi viikoksi tarjouksen mennessä läpi. Kesäloman aikana piti laittaa oma myyntiin, pakata ja muuttaa uuteen osoitteeseen. Olen yli yhdeksän vuotta työskennellyt kiinteistöalalla ja jos jotain olen sivusta seuranneena oppinut, valokuviin ja siihen illuusioon kannattaa panostaa. Kun on ammattilainen asialla, niin harvemmin enää näkee niitä kuvia wc:stä missä pöntön kansi auki ja valokuvaaja salamavalon kanssa heijastuu peilikaapista, vaan asunnot ihan stailataan myyntikuntoon. Jos kämppä on paskanen, sitä miettii mitä muuta on mahdollisesti jätetty ”heitteille”. Jos se pursuaa tavaraa, herää kysymys säilytystilan riittävyydestä. Niinpä itse päädyin vuokraamaan varaston kuukaudeksi, jonne vietiin kaikki ”ylimääräinen”, ettei kenenkään tarvitsi tervehtiä eteisessä kolmia lastenvaunuja, sähkömersua, potkupyörää jne. Tyhjensin myös kaapit siihen kuntoon, ettei hävetä jos joku erehtyy kurkkaamaan sisään ja vein arvokkainta pienomaisuutta pois. Loppupeleissä se ei tarvitse kuin yhden kiinnostuneen ostajakandin, jonka kanssa päästään sopimukseen. Ja tämä on myös yksi syy miksen ikinä myy kiinteistöä tai osaketta ilman välittäjää. Meidän välittäjä hoiti hommat niin hienosti, että varmasti soitellaan jos tässä jotain liikkuja tarvitsisi joskus tehdä. 

Meidän ultimaattinen haave muutama vuosi sitten oli valkoinen kivitalo ja nyt meillä on sellainen, se loppusijoituspaikka. Ei tosin itse speksaama eikä rakennuttama, mutta tässä maailman tilanteessa olen helkkarin helpottunut, ettei nyt olla keskellä raksaa. Neliöt yli triplaantui, joten täältä ei muuteta sitten ikinä, vaan se saa luvan olla perikunnan murhe, kun kämppää pitää tyhjentää.

Tämä ei ole mikään synnytyskertomus, joten ei tarvitse sen vuoksi säikähtää. Nyt kun tähän vauva-arkeen ollaan päästy jotakuinkin kiinni, ajattelin jakaa miten meillä menee:

Todellinen odottaminen kohdallani alkoi kuitenkin, kun laskettu aika ylittyi ja viikon jälkeen alkoi hajottamaan jo todella pahasti. Veikkasin itse 10 päivää pitkäksi, mutten ajatellut yhtään miten uskomatonta kurapaskaa, kun et vaan tiedä ja olisi aika saada homma purkkiin. Pääsiäisestä alkaen halusin pysytellä lähellä kotia jos sattuisi tulemaan, mutta siinä meni sitten viisi viikkoa metsähallitukselle. Mua oltiin muutenkin peloteltu liikelaskennalla ja siinä joka päivä sitä hätäilee että onhan poika liikkunut tarpeeksi ja jos oli yksi ”vaisumpi” päivä, alkoi epäilys onko kaikki kunnossa. Lisäksi kehityksellisesti hänen pitäisi olla nyt valmis, niin alkoi kuumottamaan millainen vonkale sieltä tulee, kun ei se enää tässä vaiheessa tekisi muuta kuin keräisi kokoa. Sitten kun sain vielä kuulla, että poika ei ole täysin kiinnittynyt (”meloni jalkojen välissä” ei siis koskaan tapahtunut) eikä paikat ole lainkaan kypsiä, niin joku kun olisi vielä kerran sanonut että kukaan ei ole sinne koskaan jäänyt, olisin ollut sitä mieltä että mun lapsi on nyt näköjään ensimmäinen joka sinne jää ellei väkipakoin otettaisi ulos.

Väkipakoin hänet sitten otettiinkin ulos. Toki olisin myös halunnut ”luonnollisen käynnistymisen” ja nyt jäi yllätyslähtö kokematta, mutta sitä kun ei vain voi etukäteen käsikirjoittaa. Voin kertoa, että kaikki poppakonstit yritettiin ja ei auttanut. Muutenkaan ollut viiteen viikkoon nukkunut, kun joka ilta ajatteli ”josko tänä yönä tulis lähtö” ja Jaani painaa töitä ja odottaa koska soitan että nyt mennään. Yliaikakontrollin jälkeen oltiin molemmat varmoja, että ei se sieltä itsekseen enää tule ja nukuin ekaa kertaa moneen kuukauteen kunnon yöunet. Tiedettiin kuitenkin, että lauantaina mentäisiin sisään aamupäivällä, joten sitä edeltävä yö meni taas aivan käteen, kun heräili moneen kertaan kattoo kelloa että joko on aamu..

Laitoksella homma eteni sikäli vauhdilla, että 16 tuntia myöhemmin tyyliin panadolin ja Jaanin kädenpuristuksen voimin sunnuntaina klo 3.00 syntyi kympin poika, eikä vain omasta mielestä. Pitkä ja hoikka, tarkalleen 55 cm ja 3935 g. Mulle sattui aivan timanttinen kätilö ja samalla arvostus kyseistä ammattia kohtaan nousi aivan tähtiin. Se jos mikä on kutsumushomma! Mä en omaksi onnekseni antanut synnytystoivelistaa vaikka olinkin sellaisen kirjoittanut, koska näin jälkikäteen olisi tuntunut tyhmältä ja osa toiveista olikin poissuljettu käynnistyksen vuoksi, kun jouduin olemaan piuhoissa kiinni lähes koko ajan. Kuitenkin oli loppupeleissä aivan sama mitä kautta tai miten hän tulee ulos, kunhan tulee ja vielä molemmat säilyttäisiin siitä hengissä. Se meni omalla painollaan ja ammattilaisten syynissä, päällimmäisenä tunne että musta pidettiin kyllä todella hyvää huolta. Puoliso varsinkin <3.

Miten meillä on sitten sujunut? Tosi hyvin, etenkin ku ei ole vauvanhoidosta minkäänlaista etukäteiskokemusta. 27 tunnin valvomisen jälkeen olo muutenkin aika piestynä ei ensimmäisenä jäänyt mieleen miten vaippa vaihdetaan, mutta kummasti sitä niskapaskat opettaa ja oppii omaa lastaan käsittelemään. Isossa kuvassa oikein tyytyväisen ja helpon oloinen poitsu, lisäksi tietenkin kuolettavan suloinen. Tissimaito on näköjään aika anabolista (ja maistuvaa, poskista päätellen) ja jätkä kasvaa hyvää tahtia. Eli jos se tämän vaati, että kypsyi pari viikkoa pidempään, niin ei haittaa. Kyllä kai kaikki vauvat huutaa aina välillä, mutta niin kauan kun saadaan yöt aika lailla nukuttua, pysyy pääkin kasassa. Palautuminen lähti meikäläisellä suorastaan hämmästyttävän hyvin käyntiin ainakin noin pintapuolisesti ja olin lähes heti iskussa. Silti ei ole kiire uudelleen raskaaksi saati synnyttää :). Jos tässä ensin hankkisi kropan takaisin ja nukkuisi hetken selällään.

Lauantaina jätkä sitten kastetaan! Tytölle olisi ollut nimi valmiina ja pojalle ollaan työstetty pitkään. Ajattelin, että täytyy nähdä keneltä hän näyttää, mutta on se alkuun niin mytyssä ettei sitä osaa sanoa muuta sanoa kuin Jaanin korvat ja mun huulet. Deadline alkoi kuitenkin häämöttämään ja taidettiin lyödä kombo kiinni tässä tätä kirjoittaessa. Perseus Panos*) se ei kuitenkaan ole. Poika Iso-Kuusela vaihtuu nyt Poika Inkiseksi.

*) Ihan sama mihin päin Etelä-Eurooppaan lähdetään lomalle, niin isä Rufus menee aina paikallisesta. Niin meidän häämatkallakin, kun meillä oli kreikkalainen lentoyhtiö: mulle toivotetaan tervetulot englanniksi ja Jaanille sama kreikaksi, vaikka tuli heti mun vanavedessä. Siispä selattiin huviksemme kreikkalaisia pojan nimiä ja Perseus Panos löytyi sieltä, mille jaksettiin jonkin aikaa hihitellä. Mietittiin, antaiskohan pappi myöten jos vakuuteltaisiin että Jaanilla on kreikkalaiset juuret? Huomennahan voidaan sitä testaa..