Se oli itseasiassa Jaani, joka avasi meillä keskustelun perheenlisäyksestä. Ei ole montaakaan vuotta (6), kun olin ehdottomasti sitä mieltä, etten halua lapsia, mutta tämä meni varmaan luonnollisesti yksiin suht nuoren iän ja silloisen elämäntilanteen vuoksi. Halusin ennemmin naimisiin, kuin lapsia. Tai olla vuosia naimisissa, ennen kuin hankkisi lapsia. Noh, naisena olemisen yksi parhaista puolista on nimenomaan se, että aina voi vaihtaa mielipidettään ja se on silti ok – kevyt, kuin poliitikon lupaus!
Missään vaiheessa ei ole biologinen kello tikittänyt ja olenkin siinä mielessä onnellisessa asemassa, että olen löytänyt kumppanin, joka ymmärtää ainutlaatuisuuteni ja jos jonkun kanssa lapsen teen, niin se on kyllä ehdottomasti Rufus – tämä on ollut vähintään alitajunnan tiedossa jo pidemmän aikaa. Asiat ovat edenneet meille myös hyvin luontevalla painolla: päästiin naimisiin ja oltiin viittä vaille saamassa tilojen puolesta ystävällinen talokin valmiiksi ja sinne muutettua. Kaksioon tuskin oltaisiin lasta alettu vääntämään eikä alettu, vaikka neliöiden puolesta oltaisiinkin mahduttu.
Asia ehdittiin kuitenkin keskustella hyvinkin pitkälle: voi olla, että menee kauankin ennekuin tärppää, mikäli tärppää, tai sitten voi olla että alle vuoden päästä meillä on tilanne käsillä. Mitä tehdään jos saadaan tietää, että lapsella on jokin paha kehityshäiriö? Mitä jos ei ikinä saada biologisia lapsia, onko esim. adoptio vaihtoehto? Tietysti toivoo, ettei tällaisia joutuisi ikinä miettimään, mutta oltiin onneksi aika samoilla linjoilla asioista. Meillä asia eteni Jumalan armosta sitten hyvinkin nopeasti, kun päätös tehtiin, että saa tulla jos on tullakseen. Ja iloisesti voidaan todeta, että fitness ei ole millään tavalla mitä ilmeisimmin vaikuttanut kummankaan tuotantoon mitenkään negatiivisesti.
Kauan siinä ei siis mennyt, kun huomaat odottavasi ja saman aikaisesti ei mitään käryä, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Asiasta ei myöskään halua huudella ympäriinsä ennen kuin tiedettäisiin, mikä sieltä tulee ja että kaikki on niin hyvin kuin tässä vaiheessa toivoa saattaa, nythän asiaa on jo hankala peitellä jos niikseen haluaisi. Omalle äidilleni jäin kyllä saman tien ”kiinni”, kun tuli isäni kanssa meille asentamaan verhotankoja ja hän huomasi ilmeisesti naamastani heti, että nyt on jotain sattunut. Ja tämä kaikki päivä sen jälkeen, kun olin kussut tikkuun.
Sen tikun varassa oltiinkin sitten yllättävän pitkään – käyt neuvolassa juttelemassa, täyttämässä lappua, antamassa näytteitä ja elät siihen malliin kieltolistan kanssa, että jotain sieltä on mitä ilmeisimmin tulossa, kunnes verikokeista vasta viikkojen jälkeen ”joku” sen sulle virallisesti vahvistaa, että pulla on uunissa. Ja siitä sitten pääset ensimmäiseen ultraan ja on kiva todeta, ettet ole kuvitellut koko asiaa. Mutta jos jokin asia loi uskoa jälkikasvusta, niin kyllä se oli ihan saatanallinen paha olo: aamusta iltaan aivan kuin darrassa ja siihen mausteeksi raivolaattaaminen niin kovalla paineella, että osan on tultava nenästä. Voin kertoa, että siinä vatsahappojen polttaessa klyyvarissa ja oksennusta niistäessä olo on kaikkea muuta kuin hehkeä, mutta saipa taas uutta perspektiiviä siihen, miten maailma makaa, kun naamaan pamahtaa vuosisadan akne.
Varmasti on joku voinut pahemminkin ja mitäs sitä nyt vertailemaan, yksilöitä kun tässä ollaan. On tässä nyt enemmän tai vähemmän pystytty toimimaan, vaikka alkoi hermoa kiristämään ja onneksi näyttäisi olevan nyt takana päin. On tämä ollut myös surkuhupaisaa, kun tässä syksyllä herra Inki saapui rapujuhlista asiaankuuluvassa kondiksessa ja herätti mut klo 3.30 syömään hankkimaansa maailman suurinta kebabia, mitä ei jaksanut itse syödä. Jo herätessä oli nälkä niin ajattelin why not, mutta se kebbe nousi siitä samaa reittiä samantien ja siellä pää vessanpöntössä on kiva, kun Inki kysyy ovenkarmeista kiinni pitäen että onko kaikki hyvin. Seuraava päivä meni siirtonurmea asentaessa pihalla ja molemmilla oksennus kurkussa, mutta syyt oli vähän eri. Ehkä se on sitä solidaarisuutta se?
Nyt tarkasteltuna tämä aika on mennyt jäätävän nopeasti ja kohta pitäisi jo vanhemman viittaa sovitella harteille. Ainakin olen jo yhden vanhempana olemisen tehtävän ottanut omakseni ja se on huolissaan oleminen, jatkuvasti: alkuun ei uskalla liikaa innostua, kun ei voi tietää miten käy, sitten jännittää, että kaikki on hyvin rakenneultrassa ja kolmanneksi vaan toivoo, että pysyisi sisällä riittävän pitkään. Neuvolatoiminta jos mikä ainakin täällä Espoossa on ihan omaa luokkaansa, kun ihan kaikki syynätään (ja hyvä, että syynätään!). Olen mm. käynyt fysioterapiassa missä täti tsekkasi, että osaan jännittää syvät vatsalihakset (osasin) ja viimeistään siellä ymmärsin, jos jostain voin taputtaa itseäni oikein kunnolla päähän, niin monista punttiksella vietetyistä vuosista – fyysisesti en itseäni tässä rupeamassa enää epäile.
Mikä sitten muksulle nimeksi?
Uutena vuotena tieto sukupuolesta oli sen verran tuore, että yritettiin porukalla keksiä hyviä vaihtoehtoja nimeksi ja meillä on jo vahva esitys: Massi-Mies Inkinen. Massi-nimisiä henkilöitä Suomesta löytyy 2000-luvulla syntyneistä ja Mies on päässyt ihan kalenteriinkin asti. Tällä vaihtoehdolla olisi myös helppo 2 000 € tienattu mikäli näin päätetään, mutta lapsemme joutuisi selviytymään sen kanssa täysi-ikäiseksi asti, joten sopimusteknisiä seikkoja joudutaan ehkä kyseisen parivaljakon kanssa vielä hiomaan. Onko teillä parempia ehdotuksia?