Käytiin jälleen lauantaina autokaupoilla ennen kuin lähdettiin pikkujoulujen viettoon Nokialle. Tässä on ollut hieman keskustelua siitä, millainen tulevan pirssin tulisi olla ja helpolla päästiinkin merkistä yhteisymmärrykseen, mutta sitten alkoi the show, sillä Rufus ei mitään karvalakki-mallia suostu ajaa (eikä itse laittamaan) ja minä vaadin neluria, max. 10 vuotta vanhaa ja mielellään alle satku ajettu, vielä kun ei lompakon paksuus riitä Jakkeen. Se tarkoitti siis sitä, että jonkin verran pitäisi vääntöä olla eli mitä kovempi jytä putkistosta, sitä parempi eikä väliä mitä syö löpöä. Tässä suostuin joustamaan, sillä ei se Italiassa vuokrattu auto mitenkään äkäisesti lähtenyt liikkeelle vaikka painoin tassun pohjaan ja ymmärsin itsekin, että pahimmillaanhan tässä puhutaan vakavasta vaarasta. Turvallisuus ennen kaikkea, onhan sitä alta kerittävä pois.
Kummasti siellä autoliikkeessä pää pehmeni ja kun kauppias kysyi, ”mitäs emännän toivelistalta löytyy”, hämmästyin itsekin kun vaatimuslistalla olikin enää neluri ja nahkapenkit. Mentiin koeajelulle ja siinä vaiheessa kun sähköisesti säädin niskatukea oikeaan asentoon, olin valmis hylkäämään kaikki periaatteeni. Prinsessa Lulu otettiin tottakai takapenkille haistelemaan tunnelmia ja hän oli sitä mieltä, että kyllä tähän kelpaa kopan köyttää. Onneksi toisella oli vähän malttia sillä itse olin valmista kauraa, mutta sen verran olen jostain kuullut, että kannattaa kurkistaa konepellin alle ”miltäs se moottori näyttää” ja samaten takakonttiin, ettei siellä vaan ole ruumista (aivan). Ihme, etteivät heittäneet ulos odottelemaan, mutta kas noin – meillä on mese.
Torstaihin asti meillä on nykyinen auto kaupan, eli siittä isit tyttärille tai nuoret pojat ensiautoksi! Sitten saadaan uusi alle ja ai että, kun sain sillä verukkeella huiputettua Ikeaan kuskiksi. Nyt alkaa meinaa S. I-K:n kotitonttuilut; olen ostanut elämäni ensimmäiset valopallosarjat, lyhdyt, boolipönikät ja enää kattaussetit ja muu tilpehööri puuttuu, kun tämä meidän elämä on yhtä juhlaa. Ikinä en ole viinarallissa Virossa käynyt, mutta tuleepahan sekin nyt tehtyä. Joudun lunastamaan omat uhoni maan parhaasta amatöörileipurista, joka ei valitettavasti ole liiemmin jalosta taidosta päässyt nauttimaan, mutta nyt muut pääsee! Valiojoukko apuun on valjastettu, esimerkkinä rakas äitini, jolla on tärkeä tehtävä: skumppalasien tuominen mökiltä ja salaatin pilkkominen. Valitettavasti häntä ei voi leipurin puuhiin laittaa, vaikka kertoikin, että voi harjoitella suolapalojen tekemistä, kun kerran ansainneena eläkeläisenä on aikaa.
Ihan parasta saada ystävät ja sukulaiset saman katon alle. <3
