Kas niin siinä jälleen kävi, että talvi yllätti suomalaiset! Itseni myös, sillä talvinakkeja ei vieläkään ole eli se tarkoittaa sitä, että joudun turvautumaan julkiseen liikenteeseen. Oon tehnyt päätöksen, että joululomaan asti suoritan koulua ja sitten mennään olojen mukaan. Tarkoittaa siihen asti sitä, että joudun naamavärkkiä näyttämään Malmilla vähintään kerran viikkoon, joskus useamminkin ja maanantaina kävi niin, että VR tiedotti kuinka ”lähijunavuoroja harvennettu” (= kaikki vuorot peruttu) ja HSL kuinka sää vaikuttaa aikatauluihin. Nopea summasummarum ja S. I-K otti hatkat heti kun nimi oli osallistujalistassa, sillä yö sillan alla muiden vesselien kanssa ei liiemmin napostellut.

Yleisön pyynnöstä ja pienen painostuksen seurauksena lupasin, että suollan vähintään yhden blogin per viikko ulos. Yritin kovasti selitellä, että kyllä varmaan kovasti rustaisinkin jos mulla vaan olisi aikaa, mutta sain B. Gräsbeckiltä siihen aika tylyn vasta-argumentin: ”paskapuhetta”. Lähdenkin liikkeelle näin kevyesti ja vielä olen sanani mittainen; tämänhän piti tulla ulos jo pari päivää sitten, mutta tuli tietoteknisiä haasteita. Onneksi Saimiri Design auttaa kun menee sormi suuhun! Iloksenne voin myös ilmoittaa, että nyt mulla ehkä alkaa olla taas kerrottavaakin, sillä aloitin prepin tänään tasan kaksi viikkoa sitten.

Mulla on ollut hyvin vuosi aikaa miettiä mikä meni pehvalleen ja useimmiten kaikki kulminoituu omaan kupoliin. Projektissa on hyvä varautua siihen, että asiat eivät edistykään suunnitellulla tavalla: epäonnistumiset, virheet ja erehdykset kuuluvat elämään ja kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Kun tavoite on suunniteltu ja mietitty tarkkaan, vaatimukset on kovat ja odotamme itseltä täydellistä suoritusta – asioiden pitäisi edistyä nopeasti ja vaivatta. Joko-tai -ajattelu on monesti haittaamassa edistymisien huomaamista ja se uskottelee luulemaan, että muutos on nopea. Monesti yksi pieni virhe tai epäonnistuminen voi kaataa hyvän projektin, samaten pari päivää kestänyt ummetus tai aivan järkyttävät hedarit, joihin edes itku ei ole auttanut (paitsi sitten Rufus heltyy ja hieroo niskoja). No minä jos kuka tiedän kuinka tämän sortin ongelmat taplataan, vaikka olo on kieltämättä pehmyt, kun silmät sanoo että ulkona sataa mutta sinne mennessä totean että maa on kuiva ja minä pysyn kuivana.

Suurimpana motivaattorina toimii nyt se, että haluan itseni vuoksi saavuttaa sellaisen kunnon missä en ole koskaan ollut ja kokonaisuudessaan sellaisen onnistumisen, että voin tosissani olla tyytyväinen ja sitten vetäytyä rauhassa viettelemään eläkepäiviä. Mä vihaan talvea sen kaikissa muodoissa ja tarvitsen jotain fokusoitavaa selvitäkseni sen yli ilman masennusta. Nyt kun tekeminen on pilkottu viikkotasolle siten, ettei tosiaan jää aikaa turhalle vatvomiselle, niin kevät tuleekin vastaan yllättävän nopeasti! Ihanaa kuulkaa olla elämänsyrjässä taas kiinni.

Kuntokuvat toimi niin hälyttävänä signaalina, etten pystynyt niitä edes Minnalle lähettämään ettei vaan lähde johonkin kiristyskuvakansioon. On jännä mitä sitä itselleen sokeutuu, mutta matka lavakuntoon on armoton eikä sitä käy kieltäminen. Kuinkahan monta kertaa tämäkin täytyy tehdä ennen kuin opin. :))