Viimeiset pari mun viikkoa on ollut niin täyteen ammuttu, etten ole kertaakaan ennättänyt heittäytyä sohvalle botslojoon. Ensinäkin koulu alkoi orientaatiolla sillä viikolla, kun muutto siinsi edessä, joten en oikeastaan ehtinyt muuta kuin käydä kotona nukkumassa. Yritin siinä sitten häthätää heittää tavaroita laatikoihin ja järjestellä minkä ennätin, mutta eihän koskaan mikään suju kuin vettä vaan. Oltiin tosiaan sovittu muuttopäiväksi lauantai, kun vaihtokumppani laittoi viestiä, että sopiiko jos aloitellaan jo perjantaina. Tässä sattui pieni väärinymmärrys, sillä vastasin että aloitellaan vaan ja kuvittelin tuon aloittelun olevan jotain pesukoneiden raijaamista ja varastohäkkien vaihtoa. Noh, koitti perjantai ja iltapäivällä sain viestiä, että naapuri tyhjentää kämppänsä nyt ja voidaan viedä suoraan omat kamamme sisään. Pieni paniikki iski kun tajusin, että meidän muuttoapu oli sovittu seuraavaksi päiväksi, mulla oli vielä tentti illalla ja pääsisin vasta 19.30 nurkilla puuhiin. Siinä sitten polvirukouksiin onneksi vastattiin ja apu saapui. <3
Voitte arvata, ettei se tentin tekokaan oikein lähtenyt lentoon, sillä takaraivossa oli kokoajan että mun pitäis olla nyt fyysisesti aivan jossain muualla. Kävin näyttämässä, että MS Office on tuttua kauraa, mutta alkoi heti masentamaan kun siellä olikin 2013 englanniksi ja minä olen tottunut käyttämään 2010:ä suomeksi. Ruinasin toki, että saan vaihtaa kielen, mutta toinen ongelma mitä minulla ei ennen kouluaikoinani ollut: enhän mä millään kestä kolmea tuntia käymättä vessassa välillä! Eli muuttopaniikin (kaikki siivous tekemättä) ja täyden rakon lyömätön kombo aiheutti sen, ettei mulla ollut aikaa miettiä liikaa ja sehän meni läpi niin että heilahti ihan hyvillä arvosanoilla ja voin vain todeta, etten turhaan ole wordin asiakirja-asetteluja väännellyt..
maisemanvaihdos, kelpaa!
Sieltä sitten kauheeta kyytiä kotiin, jossa oli jo täys pöhinä päällä. 22 jälkeen istuttiin uudella parvekkeella ja huokaistiin helpotuksesta – ohi on, enää tarttee purkaa. Kisoihin on enää vajaa kuukausi aikaa ja mietin etukäteen, että väsymys saattaa jo himppasen painaa. En tiedä millä helkatilla sain itsestäni niinkin paljon irti, että sykin 3 pv ja maanantai-iltana oli kaikki kondiksessa! Olo on niin puhdas, kun on saanut kaikki tavarat pyöräytettyä ympäri ja nyt ei kaapeissa loju mitään vanhaa tai käyttämätöntä (taas on kirpparireissu tulossa). Lisäksi tiedän prikulleen missä mikin tavara on (toki joudun kokoajan vastailemaan kysymyksiin ”missä”), mutta pääjehuna huseeraamisen paras puoli on nimenomaan se, ettei toinen pääse laittamaan esimerkiksi kahvimukeja vallan väärään kaappiin. Lisäksi siivoaminen on aikas kuluttavaa puuhaa, mikäli jotain voi päätellä kaventuneesta naamavärkistäni, eikä ole ollut aikaa pahemmin stressailla, niin sehän näkyy. Aloittaessani tekemään jotain, tapanani on tehdä se täysillä eikä ikkunanpesukaan ollut poikkeus. Amatöörinä ranttuja jäi parvekelaseihin niin paljon, että oli pakko pestä ne kahteen kertaan ja kun makkarin ikkuna sisäpuolelta oli viimeisenä jäljellä, Jaani tartutti epätoivon muhun sanomalla että ”meinaatko saada ton yhtään puhtaammaks ku se nyt on”, niin heitin handlaarit tiskiin että selvä, olkoot. Vanhempani olivat suurena apuna koko viikonlopun ajan ja viettivät jopa hääpäiväänsä kiinnittelemässä meille lamppuja ja porailemassa reikiä. Ihmettelin, kun minua pyydettiin kokoajan katsomaan että onko nyt kohillaan, mutta isäni pääsi 28 avioliittovuoden kokemuksella sanomaan, että parempi se on aina tarkistaa niin eipähän tule sanomista. Oppia ikä kaikki :)
Tulevat ajat vaativatkin minulta sitten mestarin ajankäytönsuunnittelutaitoja, niitähän minulta ei onneksi puutu. Itse organisoin, järjestelen ja suunnittelen (ehkä liikaakin) etukäteen ja huomaan, ettei hermoni kestä, kun joku toinen ei tee niin. Ensimmäisen 5 h:n koulupäiväni olisi voinut puristaa max. 3 tuntiin ja ajattelin, etten varmasti ole ainoa, jolla on muutakin tekemistä kuin istua kahvilla ja odottaa. Onneksi nyt alkaa homma selkiytymään ja rytmi löytymään. Aamulenkit olen juuri ajankäytöllisistä syistä suorittanut siten, että lähden kävelemään työpaikan suuntaan ja hyppään matkalta julkisen kulkuneuvoneen kun timma on tullut täyteen. Ilmat ovat pidelleet joten mikäs sen mukavampaa kuin porskuttaa pitkin Töölönlahtea. Harmi vain, että vaikka kuinka olen helsinkiläinen, mun ”oikaisut” on mennyt sen verran vikaan, että radan varren seuraamisen sijaan painelin menemään minkä kerkesin ja heräsin Linnanmäen takaa Vallilasta että voi p… Ei muuta kuin kannat ympäri ja kohti Pasilaa. Seuraavana päivänä ajattelin että samaa mokaa en tee ja oikein keskityn. En tiedä mitä hemmettiä kävi, sillä sitten seikkailin kasvitieteellisessä puutarhassa ja kirosin, kuinka asemalle on taas pitkä matka. Ja kolmantena päivänä menin sitten uimastadikan takaa – pieleen meni taas, mutta kaloreita käryää.
klo 5 vielä kohtuu hämärää
Pajalla mulla on puolestaan lähes poikkeuksetta aina pitkähihainen, sillä hikoan niin paljon, ettei paljas selkä vasten paskaisia patjoja napostele minua eikä taatusti seuraavaa kanssatreenaajaakaan. Vaihtoehtojakaan ei ole, sillä ei tanko pysy selässä, joten antaa paahtua vaan. Verhoutumatta jättämisessä on kuitenkin se hyvä puoli, että oikeasti näet mitä teet ja millä teet, ja se kun peilistä näin että hetkonen kyllähän tässä nyt on jotain muutosta tapahtunutkin. Ja sama näkyy myös kamerani rullassa, kun peilaan vatsojani aina kun siihen on tilaisuus.
Pari päivää olen ollut mieleltäni jo loppu, muttei mitään muistinmenetyksiä tahi muuta dramaattista. :) Lähinnä kypsyttää, että olen tässä milteinpä tämän vuoden jok’ikinen päivä punnannut ja pussittanut ruokani! Pöperö maistuu edelleen, mutta jos en ole töissä tai koulussa, kokkaan. En kuitenkaan halua siirtyä leikkelepakettiin ja kurkkuun joten turha ruikuttaa. Onneksi ongelmat on näin pieniä.
En ookkaa vielä kertonu mun sijoitus-kanasta :) tästä ei muna tuorene! ens kertaan.